Keijo went to Kellokoski

No niin, ei mennyt ihan putkeen tämä Keijon vierailu Kellokoskella. Se meni sokkeliin.

Ensinnäkin Repen sosiaalisuuteen ja seuraan tottunut J ei oikein jaksanut ymmärtää pientä säpsyilevää Keijoa, joka päätti eräänä iltana kadota. Sillä kertaa mister oli aamuksi palannut maisemiin, mutta toisen isomman säikähdyksen seurauksena keittiön kaapiston sokkeliin kadottuaan, ei pikkuherraa vielä aamullakaan näkynyt. Ja se olikin juuri se aamu, jolloin pupu olisi pitänyt saada häkkiin, jotta sen varmasti saa iltapäivällä kiinni ennen varattua lääkäriaikaa…

Sain siis puhelun aikaisin aamulla ja niinhän sitä vaan kaasuteltiin matkaan Repe ja koirat kyydissä. Repen tehtävänä oli houkutella pieni mies pois kolostaan naisellisella viehätysvoimallaan ja koirat nyt oli muuten vaan pakko pakata mukaan, jotta ne saisivat aamiaisensa ja aamulenkkinsä edes Kellokoskella.

Perille saavuttuamme sain pihapiirissä puhelun, että Keijo olikin ilmestynyt näkyviin ja jäänyt sen verran vatsastaan jumiin, että se oli saatu kiinni ja häkkiin. Great. Aamiainen Kellokoskella olikin juuri se mitä viikkoni aloitukselta toivoin. Sääli vaan, että seuran piti lähteä töihin.

Loppu hyvin, kaikki hyvin? No, ainakin pieni Keijo saatiin lääkäriin ja palliton elämä saattoi alkaa. Myös toipuminen on lähtenyt hyvin käyntiin – tai ainakin ruoka maistuu taas. Jossain Kellokosken seikkailujen syövereissä (ehkä yrittäessään tunkeutua liian pienestä kolosta lipaston alle) Keke on saanut niskaansa komean naarmun. Kellokoski ei selvästikään sovi kaikille.

ensimmäinen askel..

..muutokseen on tölkkikokoelman poistuminen kaapin päältä. Aikansa kutakin.

<3

Keijo on jo jonkin aikaa ollut auttamattoman ihastunut.  Teini-ikä iski, eikä Repe enää tuntunutkaan niin ällöltä – päin vastoin! Ja sitten tulivatkin tylsät ihmiset ja laittoivat kaltereita väliin. Aina kaikki kiva kielletään. Mutta odotahan vaan pieni Keijo. Kunhan ensin vähän kasvat ja käyt visiitillä lääkäritädin luona, niin sitten koittaa auvoisa arki. Tai ainakin ne kalterit poistuvat. Jännityksellä odotamme millaiseen asentoon pupurintama sitten asettuu.

ruoho on vihreämpää..

..aidan toisella puolella

Ainakin Keijon mielestä. Heinä maistuu niin paljon paremmalta, kun sen ”metsästää” ihan itse kiipeilemällä ja tasapainoilemalle sen sijaan, että sitä söisi tylsästi häkissä…

ostoksilla

Vietettyämme Lennun kanssa kennelleirillä laatuaikaa loistavassa seurassa, jouduin toteamaan, etten päässyt yli enkä ympäri näkemästäni, eli aivan ihanasta pannasta pienellä kelpipennulla. Ja niinpä omille koiruuksillekin piti hankkia uudet pannat. Ei siksi, että niitä ihan oikeasti olisi tarvittu, vaan siksi, että sellaiset olisivat vaan niin mahtavat. 😀

…ja ehkä sellaiset kankaiset olisivat nahkaisia kätevämmät sateessa ja ehkä fleecevuorillinen leveä panta tuntuisi kelmiön kaulassa mukavammalta…ehkä.

Camin uusi panta

Lennun uusi panta

keijo tuli taloon

Sir London Pikkukorva, eli Keijo, eli Keke, saapui meidän huusholliin viikko sitten. Pienestä koostaan ja ujoudestaan huolimatta herra on varsin temperamenttinen. Toistaiseksi Repe-neidin lähentely-yritykset on tyrmätty, eikä yhteistä säveltä ole vielä löytynyt. Toivotaan parasta, että arki saman katon alla alkaa maistua myös Keijolle, sillä muuten menee elo varsin hankalaksi pienille jänöjusseille…

Keijo osaa näyttää myös tosi fiksulta. Pieni Hönö-eläin. 🙂

Sängyn alunen on Keijon lempipaikka. Siellä on pienellä turvallinen olo,
kun pääsee piiloon kaikkia liian jänniä juttuja.

töitöi

Viiden aamuherätysten aiheuttama väsymys tuo tullessaan mukavia(?) yllätyksiä.

– Eilen aamulla jätin sormen oven väliin. Yritin kai refleksinomaisesti hidastaa sitä – liian myöhään. Ja lähtökohtaisesti unohdin tokkurassa hidastaa liian ärtsyllä jousella varustettua kellarin ovea.

– Eilen töiden päätyttyä pakkasin laukkuuni (illan pesutupa mielessäni) kaikki likaiset työvaatteeni – vain löytääkseni ne aamulla koskemattomina laukun pohjalta.

– Tänään unohdin töissä kukkaron pukuhuoneen kaappiin. Onneksi sain aamun sämpylän hankittua velaksi.

Lisäksi töissä saa kokea aivan uudenlaisia elämyksiä.

– Eilen istutin maahan mädiltä haisevia kurjenpolven kappaleita, jotka jouduimme perjantaina ajanpuutteen vuoksi jättämään saaviin.

– Tänään pääsin kokemaan miltä tuntuu, kun käsi ei jaksa tärisemättä kannatella teekuppia. Kesän ensimmäinen pensasaidan leikkuu takana.

Kyllä elämä olisi paljon tylsempää ilman töitä.

kukan tarina

Kaktus päätti toimia diivan elkein ja avasi kukkansa yön tunteina kuihduttaen sen seuraavan päivän iltapäivään mennessä. Se ilkiö. Onneksi sentään sain aamukuudelta räpsittyä muutaman kelvollisen otoksen kukasta kauneimmillaan. Olisin kyllä voinut katsella sitä kauemminkin. Ja ottaa kuvia auringonpaisteessa. Mutta ei sit.

su 6.6. klo 16:30 – Hyvältä näyttää.

su 6.6. klo 23:00 – Näyttää jo tosi lupaavalta.

ma 7.6. klo 06:00 – SE ON AUKI!

ma 7.6. klo 16:20 – Ei sit kestäny se kukka…

ti 8.6. klo 16:50 – Että se siitä sit. Totaalisen nuuppa.

tapahtunut kukkarintamalla

Löysin kameran kätköistä monta mukavaa muistoa kevättalven ja kevään kukinnoista ja päätin jakaa tämän ilon teidän kanssanne.

Tammikuussa kukki tuttuun tapaan uskollinen ystäväni maatiaisamaryllis.

Huhtikuussa kukki Viherlandiasta hankittu uusi tulokas, jonka kukkien väriä innokkaasti nuppuasteella arvailin.

Keväällä idätin myös uuden satsin chilejä. Kyseessä on siis jo toinen sukupolvi kesällä 2008 lahjaksi saadun kasvin lapsia. Kiuvahtaneen ruttuisen chilin siemenet olivatkin oletettua sitkeähenkisempiä ja taimia tuli ”hieman” yli oman tarpeen. Onneksi lähes kaikki ylimääräiset pienet chilit ovat löytäneet uudet kodit.

Toukokuussa monta vuotta ikkunallani asustellut syyläkaktus riemastutti minua tekemällä komean rivin nuppuja. Nimi piti paikkansa ja var. rubran kukat olivat punaiset! Jee! Kyllä tätä hetkeä on odotettu.

Työsuhde-etuna saadut petuniat muuttivat viime viikolla parvekelaatikkooni. Tervetuloa kesä!

Nyt vaan jännityksellä odotan ehdinkö tällä kertaa näkemään tästä mystisestä nupusta paljastuvan kukan, joka avauduttuaan kestää komeana vain päivän. Kaktuksen kukkiessa viimeksi osuin juuri ratkaisevalla hetkellä viikonloppureissulle ja näin ainoastaan nuupahtaneen version.

koiramaista juhlintaa

Lennulla tuli eilen täyteen 6 vuotta kelpimäistä menoa. Vain vuosi viralliseen veteraani-ikään, ja silti minulta säännöllisesti kysytään ”onko tuo pentu?”. Ei se varmaan koskaan kasva aikuiseksi – ja hyvä niin.

Juhlistimme syntymäpäivää erityispitkällä lenkillä Perkkaan lutakoissa ja pöpeliköissä. Väsytystä kävimme pohjustamassa koirien koulutuskentällä suojelupiiloja kiertämällä. Tai siis Lennu kiersi omaan tapaansa tuhatta ja sataa. Vähän siinä taisi tulla lämmin, kun lutakoihin ehdittyämme kelmiöllä oli pakottava tarve kieriä kaikessa vähänkään kosteassa ja viileässä. Ja niin oli mutaa ja mönjää kaikkialla… Ilokseni myös Cami päätti rämpiä pitkin ojia ja lutakoita juomassa kuravettä. Ah.

Luulen kuitenkin, että syntymäpäiväsankari nautti – ja sehän oli pääasia. Kotona oli pitkästä aikaa tyytyväisiä, eli riittävästi väsytettyjä, eläimiä.