Kotonakin pieni on malttanut nukkua – ainakin välillä.

Mutta aikamoisella meningillä me ollaan viime viikko menty. Heti maanantaina Valo kävi ihmettelemässä menoa agilitytreenien laidalla, tiistaina matkustettiin kaksi pysäkkiä junalla ja jo keskiviikkoiltana lähdettiin kohti Lappeenrantaa, yövyttiin vieraassa paikassa ja jatkettiin heti aamusta kohti Kiteetä ja kennelleiriä. Varsin lunkisti on poju menoon suhtautunut. Tosin hieman on ollut vatsaoireita, mutta siinä kaikki, ja nekin saatiin kuriin maitohappobakteereilla.

Kennelleirit on kyllä aina ihan parhautta. Sieltä saa joka kerta kotiintuomisiksi aimoannoksen treeni-intoa ja hyvää mieltä. Kyllä meillä on ihan mahtava porukka! Täti-musta pääsi ahkeroimaan moniin treeneihin Valon hoitaessa lähinnä turistin virkaa. Ainoastaan hakumetsässä käytiin pienen kanssa hakemassa ensiajatuksia – ja ainakin nuo helpot treenit olivat Valon mieleen. Ahmattipojun mielestä kinkun kanssa metsään piiloutuneet ihmiset olivat aika hauskoja. Nyt vaan ihmetellään löytyisikö meille jostain läheltä kiva hakuporukka – ja aikaa viettää koko ilta metsässä. Tai sitten yritän aktivoitua tekemään niitä jälkiä. Lennu nimittäin jäljesti taas kerran todella taitavasti, varsinkin kun ottaa huomioon, että tämä jäljestys on ollut meille sellainen “kerran vuodessa kennelleirillä” -harrastus.

Nyt olemme aloitelleet elämää kennelleirin jälkeen. Valo-parka on joutunut mukavien koiratuttavuuksien sijaan elämään näiden äksyjen mustien kanssa ja mummokoira joutui palaamaan hermolepolomalta takaisin tänne härdelliin. Lisäksi Valo pääsi leirillä totuttautumaan säännöllisiin pentupaineihin siskon kanssa, joten pienen ruskean väsytys ilman siskon avustusta on ollut hieman haastavaa, mutta ehkä tämä tästä.

Alla siskon tyylinäyte miten veljen poski venyy…

Siis ENÄÄ KUUSI!

MAHTAVAA! KOHTA SE ON JO TÄÄLLÄ!

Ei hitto. Eihän  me olle edes muistettu tehdä taloa pentuturvalliseksi! Ja pihan aitakin puuttuu! IIK ja ÄÄK! Ja silti niin ihanan jännää!

Koittakaa kestää ihmiset, enää muutama päivä tätä. Kyllä mä kohta taas kiroilen, miten pennut on ärsyttäviä…

TÄNNE mätkin enempi kuvia.

Onneksi pennut olivat hauskoja ja söpösiä, sillä Lepa on viime aikoina pitänyt huolen siitä, etteivät kelmiökäsitykseni muuttu liian ruusuisiksi. Mummis-parka on _taas_ saanut parannella reikiä etujalassaan. MUR! Ja olisi minullakin parempaa tekemistä kuin reikien suihkuttelu.

Pienillä on vielä kovin ruttuinen nenu, mutta kyllä se siitä vielä venyy.

Käsi saa kyytiä. Huomaa pennun keskittynyt ilme. Aika terroristeja ovat jo nyt…

…ja sieltä paljastui…

NAUHOJA! Miten voi olla?!

Tai no, ehkä sillä netissä tehdyllä nauhatilauksella saattoi olla osuutensa asiaan, mutta mistä myymälästä saa sellaista palvelua, että ostokset paperoidaan? No, tuolta sai. Aika herttaista.

Pari muutakin asiaa on ehtinyt tapahtua sitten viimeisimmän päivityksen.

1. Kylpyhuone – remppa alkoi ja onneksi loppuikin jo. Onni on oma suihku. <3

2. Syntymä – tulivathan ne!
Odotetut, kaivatut ja lopulta kolmin kappalein. Suurin kiitos kuuluu mustalle tytölle, joka pelasti erään perjantaiaamun saavuttuaan maailmaan noin 20 tuntia sisaruksiaan myöhemmin. Kesäkuuta odotellessa…

- Sauna sai uuden kiukaan, eli sähkölöylyt vaihtuivat puulöylyihin. Kyllä nyt kelpaa!

- Keittiön nikotiinikuorrutteiset oranssit kaapit saivat pintaansa uutta väriä. Talon ulkokuoren vihreä tunkeutuu myös sisätiloihin.

- Allekirjoittanut on ihan itse porannut seinään veitsimagneetin iskuporakoneella. Askel lähemmäksi aikuisuutta suoritettu.

Myös pupuilla on ollut omat remppa-/sisustusprojektinsa. Repsottavat vanhat muovimatot on kuin tehty uudelleenmuotoiltaviksi, vanha seinätapetti huutaa talttahampaita nakertelemaan ja roikkuvat huonekasvit on tehty syötäviksi. Lisäksi tarmokkaampi pupsi (eli luppa) on toteuttanut naisellista näkemystään levittelemällä vessalaatikon puupelletimujua pitkin lattioita ja tiputtelemalla tavaroita sohvapöydältä.

Kaikesta riehunnasta ja pöllytyksestä huolimatta Repen ennen kovin helposti rähmineet silmät ovat pysyneet siisteinä. Keijo hoitaa. <3

Mutta kuka onkaan talon uusin asukki? Iltaisin sen silmät leiskuvat ja se omalta aitiopaikaltaan vahtii talon menoa ja meininkiä. Joskus aktiivinen ajatustyö saa sen päälaen kuumenemaan, mutta muuten se on varsin leppoisa kaveri.

Muutto (ja sitä edeltänyt Keijon pussihukka/kassikato) saattoi vihdoin yhteen pienet pitkäkorvat. Söpistelyn lisäksi blondi osaa myös kiukutella pienen miehen lähentely-yrityksille ja Keijo on oppinut kuinka leipä ryövätään suuremman vielä intohosuessa. “jee, leipää! jee, leipää! hitto, mihin se jo hävisi…?”

Lisäksi Lerppanen on keksinyt uuden harrastuksen. Kunhan ei vaan ala liian aktiiviseksi naapurikyttääjäksi… Eikä varsinkaan ala tiputella ikkunalaudalta mun kasveja! So far, so good. On se kyllä aika kissa. <3

Mutta sitten joku avaa tietokoneen… Ja kaikki siirtyvät tuijottamaan jotain täysin toisarvoista.

Kissaa vituttaa.

Onneksi orjat lopulta tulevat järkiinsä ja ryhtyvät lepyttelemään isäntää.

Kiitokset näistä muistoista maailman parhaalle Kissalle! Meillä on jo nyt kova ikävä.

Ensinnäkin Repen sosiaalisuuteen ja seuraan tottunut J ei oikein jaksanut ymmärtää pientä säpsyilevää Keijoa, joka päätti eräänä iltana kadota. Sillä kertaa mister oli aamuksi palannut maisemiin, mutta toisen isomman säikähdyksen seurauksena keittiön kaapiston sokkeliin kadottuaan, ei pikkuherraa vielä aamullakaan näkynyt. Ja se olikin juuri se aamu, jolloin pupu olisi pitänyt saada häkkiin, jotta sen varmasti saa iltapäivällä kiinni ennen varattua lääkäriaikaa…

Sain siis puhelun aikaisin aamulla ja niinhän sitä vaan kaasuteltiin matkaan Repe ja koirat kyydissä. Repen tehtävänä oli houkutella pieni mies pois kolostaan naisellisella viehätysvoimallaan ja koirat nyt oli muuten vaan pakko pakata mukaan, jotta ne saisivat aamiaisensa ja aamulenkkinsä edes Kellokoskella.

Perille saavuttuamme sain pihapiirissä puhelun, että Keijo olikin ilmestynyt näkyviin ja jäänyt sen verran vatsastaan jumiin, että se oli saatu kiinni ja häkkiin. Great. Aamiainen Kellokoskella olikin juuri se mitä viikkoni aloitukselta toivoin. Sääli vaan, että seuran piti lähteä töihin.

Loppu hyvin, kaikki hyvin? No, ainakin pieni Keijo saatiin lääkäriin ja palliton elämä saattoi alkaa. Myös toipuminen on lähtenyt hyvin käyntiin – tai ainakin ruoka maistuu taas. Jossain Kellokosken seikkailujen syövereissä (ehkä yrittäessään tunkeutua liian pienestä kolosta lipaston alle) Keke on saanut niskaansa komean naarmun. Kellokoski ei selvästikään sovi kaikille.